• Palandöken is in Eastern Turkey, which might reduse the number of tourists coming from West Europe. 

• Pari päivää Istanbulissa on varsinainen kulttuuripommi, jopa ateria valtavassa, ottomaanien ajan vesisäiliössä maan alla.

• A couple of days in Istanbul is full of culture, even dining in an old Ottoman cictern.

Grand Bazar, Istanbul.

Great skiing on the tracks of Albertville olympics
Upeaa hiihtoa Albertvillen olympialaduilla
   Cross Country World Ski Championships 2020      Hiihdon MM-kisat näissä maisemissa v. 2020  

Klikkaa kuvaa alla. Sitten etene nuolilla.
Click a photo below.

- We didn't need any ski tracks, and we don't need them now. We made our own ski trails wherever we liked.
 

My old friend Markku got back to his old topic when what gorgeous trails I had skied on in France. It is useless to explain to him that off-road skiing and modern cross-country or skating are different modes of movement. They are different from each other like picking mushrooms and jogging.

- When's the last time you skied? I asked. Forty years ago? Fifty?

 

I still go skiing in landscapes where no one else is skiing. Then there’s no hurry. Skating is impossible in deep snow. The most important thing is to be in the nature.

Skiing on prepared ski trails is like going to the gym; I ski seriously, often in the evening, when one can't even see outside the illuminated trail; I am breathing hard, sweating, thinking, planning, tired but refreshed.

 

Cross country ski jumping

On a ski trip in the French Alps, in the village of Les Saisies, I show ski lift card to a gate that says bling-bling. On my shoulder I carry rented 165 cm long poles and classic style Rossignol cc skis.

After a while, I'm ona ski track where Marjut Lukkarinen won the gold and silver, as well as Jari Isometsä, Harri Niemi ax, Mika Kuusisto Jari Räsänen won relay bronze in Albertville Olympics.

I wonder what the success will be for the Finns here in 2022 in World Championships?

 

"Playful" sprint competition

I stand at the point of departure with 30 other travel journalists. Some are wearing cross-country skis for the first time in the life.

Quite soon after departure there is a gentle curve on a gentle downhill. The track is really slippery. The first few crash already at the start, five more in the corner. Someone is carrying his skis for the first hundred meters. I manage to get around some of them by plowing in the skating area, but after a while, somebody crashes in front of me. I join him. Doesn’t matter. The journey continues. In the last half-mile uphill my skies have no grip at all. On the trail I would slide backwards. So I climb in V-stile along the skating area and pass a couple desperate men. Behind the finishing line a couple of men lying on the ground gasp for breath panting like fish on dry land. Well, I do admit, I feel a bit winded myself.

 

We get friendly with natives

After the race we are introduced to a gentleman named Frank Piccard.

The name seems familiar. Medium size, very slim, looks like a marathoner.

Frank won gold in the Galgary Olympic downs and bronze in super-G, says some sports reporter reminds us.

Yes, of course, my memory serves me. He lost downhill by 0.05 seconds in Albertville.

"I ski here almost every day," Frank says.

- My weight has dropped 10 kilos, almost all from my thighs.

- I come here Les Saisies. After the Albertville Games, the village gave the plot. We built a hotel. We crossed it to Le Galgary.

Today, Frank also owns five Piccard Sport shops across the Espace Diamant ski resort. His rental shops have many things for winter and summer activities.

 

We'll talk to them about these. Then Frank starts skating in the 3 meters between the tracks. I'm pushing for it. It doesn't take long for a man to disappear behind a forest. I have nothing to do with that momentum. Slowing.

There are 120 kilometers of trails in the paradise of cross-country. There are a dozen different levels of loops from flat to steep climbs and descents. The longest is 22 km. A 3-meter wide skating area separates two classic tracks.

Mont Blanc rocks in the background. The scenery alone is enough to take your breath awy. However, the altitude of 1650 has its effect too. I'm skiing on the track, but the scenery creates the same atmosphere as off-trail skiing; you can ski slowly, look around, listen to a blackbird sing, enjoy your existence.

 

Postscript

The next time I met Markku, he told me he dug up his old skis, wooden A-branded sweatboards, bought from Anttila umpteen years ago. I wondered if the old enthusiasm had kindled.

- Well, from the beach meadow of the Hirvensalo swimming beach, I hit the snow-covered ice, Markku told me. Immediately I was down, gliding on the ice, plowing the snow with my face. The skis were on the edge of the ice, with the soles attached to Y-ties. Only the ski boot shells were on my socks, the stitches were torn from the soles.

Then I scrambled with my socks back to the car. At home, my wife considered the event somewhat funny.

Upeaa hiihtoa Albertvillen olympialaduilla

- Ei me mitään konetettuja latuja tarvittu, eikä tarvita nytkään. Umpihankeen merkattiin omat jäljet.

Vanha kaverini Markku pääsi taas vanhaan aiheeseensa, kun kerroin hiihtäneeni Ranskassa upeasti sliipatuilla ladulla.
Hänelle on turha selittää, että umpihankihiihto ja nykyaikainen latu- tai luisteluhiihto ovat eri liikkumismuotoja. Ne eroavat toisistaan kuin sieniretki ja hölkkä.
- Milloin olet viimeksi hiihtänyt? kysyin. Neljäkymmentä vuotta sitten? Viisikymmentä?

Menen itsekin yhä suksilla maisemiin, joissa kukaan muu ei hiihdä. Silloin ei ole kiire. Luistelu on mahdotonta. Tärkeintä on olla luonnossa.
Kaupunkimetsän ladulla hiihto taas on kuin kuntosalilla käynti; hiihdän tosissani, usein illallakin, kun valaistun ladun ulkopuolelle tuskin näkee; hengästyn, hikoilen, ajattelen, suunnittelen, väsyn, mutta virkistyn.

Syrjähyppy laskettelurinteeltä
Laskettelumatkalla Ranskan Alpeilla, Saisiesin kylässä vilautan hiihtohissikorttia portilla, joka sanoo blim-blim. Olallani keikkuvat 165 cm pitkät sauvat ja tutunnäköiset sukset, jonka nimen vuokraaja lausui: Pelttoonön. Paino tavulla too.
Hetken päästä olen laduilla, joilla Marjut Lukkarinen voitti kultaa ja hopeaa sekä Jari Isometsä, Harri Kirvesniemi, Mika Kuusisto ja Jari Räsänen viesti-pronssia Albertvillen olympialaisissa.
Mikähän on suomalaisten menestys v. 2022, kun täällä hiihdetään maailmanmestaruuksista?

”Leikkimielinen” sprinttikilpailu
Seison lähtöpaikalla 30 muun matkailutoimittajan kanssa. Joillakin on murtomaasukset ensimmäistä kertaa jalassaan.
Melko pian lähdön jälkeen on loiva kaarre loivassa alamäessä. Latu on todella liukas. Pari ensimmäistä kaatuu jo startissa, viisi lisää kaarteessa. Joku kantaa suksiaan ensimmäiset sadat metrit. Onnistun kiertämään kaatuilijat auraamalla luistelualueella, mutta jonkin ajan päästä kanadalainen Pierre hurahtaa holtittomasti ulkokautta ohitseni ja kaatuu eteeni. Liityn seuraan. Ei se mitään. Matka jatkuu. Viimeisessä puolen kilometrin ylämäessä vuokrasukseni eivät tunne sanaa PITO. Ohitan haarakäyntiä muutamia miehiä. Maalissa pari miestä haukkoo henkeä makuulla. No, hiukan itseäkin hengästyttää. Ilman kaatumista suihkuttaisin kohta suhinavettä.

Tutustumme alkuasukkaaseen
Kisan jälkeen meille esitellään herra nimeltä Frank Piccard.
Nimi tuntuu tutulta. Keskikokoinen, hyvin hoikka, vaikuttaa maratoonarilta.

Frank voitti Galgaryn olympialaisten syöksylaskussa kultaa ja super-G:ssä pronssia, isäntämme Bruno kertoo.
Aivan, muistini palaa, ja Albertvillen syöksykullan hän hävisi 0,05 sekunnilla. Melkein kuin Mietaan tappio Wasbergille Lake Placidissa. Toki syksylaskun nopeudessa häviö on metreissä paljon pidempi.
- Hiihdän täällä joka päivä, usein aamulla aikaisin, Frank kertoilee. En juurikaan enää laskettele.
- Painoni on pudonnut 10 kiloa, melkein kaikki reisistä.
- Olen kotoisin täältä Les Saisiesista. Albertvillen kisojen jälkeen kylä antoi tontin. Rakensimme hotellin. Ristimme sen Le Galgaryksi.
Nykyään Frankilla on myös viisi Piccard Sport urheilukauppaa eri puolilla Espace Diamant hiihtokeskusta. Vuokraamoissa on jos jotakin vempelettä talven ja kesän harrastuksiin.

Juttelemme niitä näitä. Sitten Frank lähtee luistelemaan latujen 3-metriseen väliin. Minä painelen perään. Ei kauan kestä kun mies katoaa metsikön taa. Minulla ei ole mitään jakoa tuohon vauhtiin. Hidastan.

Latuja on 120 kilometriä.
Kymmenkunta eri tasoista lenkkiä tasamaasta huimiin nousuihin ja laskuihin. Pisin on 22 km. Kaksi latua ja välissä 3 metriä leveä luistelualue.
Mont Blanc möllöttää taustalla. Pelkästään maisemat riittävät hengästyttämään. Tosin 1650 metrin korkeudellakin on vaikutuksensa. Olen kilpaladulla, mutta luonto luo saman tunnelman kuin umpihankihiihdossa; voi hiihtää hitaasti, katsella ympärille, kuunnella mustarastaan laulua, nauttia olemassaolosta.
Huomisaamuna otan kunnon hikilenkin.

Jälkikirjoitus
Kun tapasin Markun seuraavan kerran hän kertoi kaivaneensa vintiltä vanhat suksensa, puiset A-merkkiset hikilaudat, ostettu Anttilasta vuonna jotain. Utelin miltä tuntui, syttyikö vanha into.
- No joo, Hirvensalon uimalan rantaniityltä laskin jäälle, Markku kertoi. Liu-uin saman tien naamallani siinä lumen peittämällä jäällä. Sukset oli nurmikon reunalla, monojen pohjat kiinni Y-siteissä. Monojen kuoret oli sukkien päällä.
Siitä sitten tassuttelin sukkasillani takaisin autolle. Kotona vaimo näki asiassa jotain hauskaa.

Text: Rauli Storm • Photo: Agence FOC, OT Les Saisies / via www.ski-nordique.net 

 

 

© 2014 Agricola-kustannus • Agricola Publishing

This site was designed with the
.com
website builder. Create your website today.
Start Now