Miksi meillä on sukset?
Marokkohan tunnetaan paremmin Casablanca-elokuvasta, jossa Humphrey Bogart kehottaa Sam-nimistä kapakkapianistia jatkamaan soittoa, vaikka natsit hilluvat kaupungilla. 

Jokainen ex-hippi taas muistaa Marrakeshin, missä sää oli lempeä ja hashis halpaa. Mutta sitten viranomaisten

syyttävä ja vuosiksi vankilaan tuomitseva asenne karkotti heidät Intian Goaan.

Oli miten oli, Marrakeshista 60 km länteen kohoaa 4165 korkea Atlas-vuoristo ja Oukaimedenissä hiihtohissi siirtää ihmisiä 2600 metristä n. 3269 metriin. Siellähän on sitten hyvä olla sukset mukana, jos alaskin haluaa, sillä ko. mäkihän on lumen peitossa.

Miksi mennä kahta merta kauemmaksi laskettelemaan, kun vaikkapa Itävallan Kaprunissa mutkitellaan kutakuinkin samoissa korkeusväleissä. Syyllinen on SCIJ, journalistien kansainvälinen hiihtokerho, joka on 55 vuoden ajan, ”Kylmän sodan” ajoista lähtien vienyt laskettelun ja maastohiihdon sekä kansainvälisen kanssakäymisen hyvää sanomaa Sveitsistä Argentiinaan, Kanadasta Neuvostoliittoon ja Japaniin sekä nyt ensimmäistä kertaa Afrikkaan. Päivällä hiihdetään, jopa kilpaillaan, alkuillasta seminaroidaan tärkeistä maailmapoliittisista/ammatillisista asioista. Illalla syödään ja juodaan hyvin sekä riittävän monen teekupillisen jälkeen sanotaan vierustoverille, mitä asioista todella ajatellaan.

Enimmäkseen kerho pyörii Euroopassa, jolloin kustannuksetkin vastaavat normaalia charterhiihtoviikkoa, mutta kauemmas mentäessä osallistuminen vaatii jo kunnon matkabudjetin ja tarkkaa lentoreittikarttojen tutkimista. Matkatavaroiden painorajoitukset tekevän kaksien hiihtokamojen kuljettamisen turhan kalliiksi.

 

Kun avataan, niin avataan kunnolla

Kuten aina, viikko alkaa kunnon avajaisilla. Kamelit kirmailevat, tamburiinit ja rummut paukkuvat ja viisi tärkeätä herraa sanoo vuorollaan أنا سعيد جدا عندما تلقينا الصحفيين الدوليين إلى البلاد. Me supattelemme omiamme ja maistelemme tulisia sormiruokia ja teetä.

Lopuksi odotamme tavanmukaista ilotulituksen räiskettä ja pauketta.

PAMMM!! Kolmesataakuusikymmentä rumpukalvoa posahtaa, kun Hawk-hävittäjät räjäyttävät matalan ylilennon kerran jos toisenkin ja jättävät jälkeensä maan lipun väriset vihreät ja punaiset savujuovat. Säälin punavihreä-värisokeita.

Eivät ilotulitteetkaan halpoja ole, mutta kerosiini se vasta maksaakin. Kyllä tällä ilotulituksella täytyi olla kuningashuoneen siunaus. Kuningas Mohammed VI 

 Suksimassa Marokon Atlas-vuoristossa 

Kai siinä joku ero on. Korrekti asu on sisäänpääsyn edellytys. Aamiaisella ei hilluta verkkareissa.

 

Maantie kutsuu reissumiestä

Marrakesh kuitataan muistojen kultaiseen kirjaan. Aamulla hotellin ulkopuolella odottaa viisikymmentä uutuuttaan hohtavaa, seitsemän hengen Range Roveria kansainvälisiä hiihtojournalismin suurlähettiläitä. Matka Oukaimedeniin ei ole pitkä, vain 78 km, mutta tiellä on paikoin outo maaginen kyky; hiukset sojottavat suoraan päästä. Matka on elämys, muttei varmasti yhtä suuri kuin bussilla, jonka takana köröttelemme kilometrikaupalla, kunnes se pysähtyy pienessä kylässä, ja Range Rover -karavaanimme karauttaa laukkaan torvet kiitoslaulua - vai oliko se kiroilua - soittaen.

Perille päästään, majoitutaan ja nautitaan tervetuliaispuheista, paikallisista herkuista sekä musiikki- ja tanssiesityksestä. Rohkeimmat meistä heittäytyvät menoon mukaan innolla, kun kauniisti pyydetään hihasta sinnikkäästi kiskoen.

Aamulla aasit odottavat hotellin edessä innosta hirnahdellen meitä Euroopan ja Amerikan pellejä. Keinahtelemme vuoren luo, kun kerran vuori ei tullut luoksemme.

 

Vuokraamosta maan huippuvälineet

Sitten vain suksia vuokraamaan. Suksivuokraamoa esittää läjä eripituisia ja ikäisiä suksia, joissa on monot paikoillaan. Pitää vain etsiä sopivan kokoiset monot. Sukset sitten ovat ne kuin ovat.

Eipä vaiskaan. Otin onneksi omat sukset mukaan.

Sitten vain mäkeen. Kahden hengen tuolihissi kuljettelee leppoisasti mäen huipulle. Off-pistettä on riittävästi, mutta täynnä ruman näköistä kivikkoa.

Sitten vain alas. Olisipa sittenkin vuokrasukset. Se eniten laskettu rinnealue on melkein yhtä kivikkoista, mutta kyllä painovoima tuo alas, sanoi Tahko Pihkala, ja slalomissahan on tarkoitus hidastaa alastuloa toistuvin käännöksin. Näin tehdään, jep jep, ja kiviä väistellen ja siinä välillä onnistuenkin tullaan alas. No, onhan nämä sukset jo vähän vanhat. Hyvä syy anoa määrärahaa uusiin perheen lomakassasta.

Tästä kokemuksesta en luopuisi mistään hinnasta, sanoi Iso-Kalle, kun puusta putosi.

Samalla asenteella jatkettiin kolme päivää, mutta takaisin en haikaile.

 

Paluu Oukaimedeniin?

Mutta… Eipä mennyt monta viikkoa, kun ruotsalainen Marica viestitti Oukaimedenistä: Mielettömästi uutta lunta. Olisittepa täällä. Marica oli tullut Maroccoon sukulaisporukan kanssa viettämään äitinsä syntymäpäivää. Kun Marrakeshissakin oli lunta, he päättivät lähteä Oukaimedeniin, missä kukaan paikallinen ei uskaltautunut rinteeseen. Iltapäivään mennessä rinteet eivät olleet enää neitseellisiä, vaan täynnä S-kuvioita, ja kaikki kirjoitettu ruotsiksi.

Pitääköhän sittenkin harkita paluun mahdollisuutta.

 

Faktaa

Mikään suomalainen matkayhtiö ei järjestä laskettelumatkoja Marokkoon. Halvimmillaan edestakainen lento Marrakeshiin maksaa n. 400 euroa, mutta paluumatkalla koneenvaihto Lissabonissa kestää 15 tuntia. Kannattaa varata hotellihuone yöksi ja viettää ilta kaupungilla.

Aurinkomatkat vie suomalaisia Marrakeshiin koko talven 860 €:n alk/vko. 78 km:n matka Oukaimedeen taittuu autolla puolessatoista tunnissa. Taxin voi neuvotella koko päiväksi hintaan 80-90€.

Yö Chez Juju hotellissa maksaa kahdelta n. 90 € aamiaisineen. Kahden päivän autovuokra on alk. 45 €, mutta esim. Peugeot Partner, johon mahtuu neljä henkeä hiihtovälineineen maksaa 115 €.

seuraakin meitä koko viikon: 2x2-metrinen kuvataulu toivottaa meidät aina tervetulleiksi jokaiseen hotelliin, basaariin tai raunioon, kun niihin poikkeamme.

 

Kaikenlaista työväkeä

Seuraavana päivänä kiertelemme Marrakeshin ja ympäristön nähtävyyksillä.

Pikku vinkki: Palkkaa bodyguard. Kun paikallinen nuori mies lyöttäytyy seuraan haluten opastaa, kysy paljonko maksaa, että hän pitää muut palvelujen ja tavaroiden tarjoajat loitolla. Muuten et voi vilkaista edes sivusilmällä basaarin ihmeitä.

Djemaa-al-Fna on Marrakeshin varsinainen Circus Maximus. Ei se käärmeenlumoojan kobra kuitenkaan ihan vain itseilmaisun ilosta siinä liekuttele, vaan se on töissä. Sinun kolikollasi sen isäntä ostaa apetta itselleen ja työkaverilleen ja matoparka voi töiden jälkeen vetäytyä massu täynnä hiirtä korinsa pohjalle näkemään unta hunajamaidosta ja naaraskobrasta.
Siis jos haluat katsella, niin maksat. 

Kaikki täkäläiset tällä torilla tekevät työtään, mikä mahdollistaa jäämisen kotimaahan. Jos on työtä, ei tarvitse lähteä kiikkerällä purtilolla pyrkimään EU:n lihapatojen ääreen.

 

Yläluokkaista

Poissa kaikesta tohinasta on menneen ajan loistossaan keidas nimeltä La Mamounia Hotel, Marokkolainen instituutio, missä rikkaat ja kuuluisat hengailevat. Vieraslista on mahtava Charlie Chaplinista Winston Churchilliin, Nelson Mandelasta Tom Cruiseen. Puutarhat, lobby, uima-allas, terassit ja suihkulähteet – kaikki loistavia. Mamounia Hotel ei ole turistikohde, vaan siellä asuu ulkomaalaisia vierailijoita. 

Suksibussi Oukan tapaan. • Local ski buses.

Rinneravintolasta ei tarvitse lähteä nälkäisenä.

No need to leave the ski bistro hungry.

Suurenna kartta: klikkaa sanaa Google

• 

Click the word Google to enlarge the map.

-Älä ole aasi. Vuokraa aasi!

Hiihtokaverini Andy on ihan innokas ja kohtalaisen hyvä laskettelija. Muutenkin hän on kova urheilumies, mutta vain sohvalla. Jos hotelli on sataa metriä kauempana lähimmästä hiihtohissistä, suksibussia odotetaan maailman tappiin asti. Monoissa voi tanssia after-skissä, muttei kävellä hissille.

Marokon Oukaimedenissä, hotellin edessä seisoo kaltaistensa sekavassa rivissä ihmisen paras pitkäkorvainen ystävä. Ei, ei, ei Playboy-pupu, vaan Ecuus asinus asinus eli kesyaasi. Aasiaankin ystävällisempi Muhammed kera kollegansa Ahmedin auttaa meidät aasien selkään. Hän nostaa sukset ja sauvat poikittain eteen ja sitten vain menoksi. Muhammed sentään hoitaa vieressä kulkien kaasua ja jarrua ettei kokemattomalla kuskilla aasi keuli.

Oukaimeden
Non-shop in Marrakesh, yes-ski in Oukaimeden, Morocco

-Don’t be an ass. Hire an ass!

My skiing buddy Patrick is an avid skier and surprisingly good in it, too. He is an enthusiastic sportsman even in other ways, but preferably on a couch. If the hotel farther hundred meters from the nearest ski lift, he waits for a bus, no matter how long it may take.

One may dance with boots in after-ski, but not to walk to the ski lift.

In front of the hotel Oukaimeden in Morocco stands in a tangled row man’s best friend with long ears. No no no, not the Playboy bunny, but Ecuus asinus, a domesticated donkey. Muhammed, even friendlier than his donkey, and his cousin Ahmed assists us in our comic looking climb on our donkeys. They lift our skis and poles crosswise in front of us, and so we release the clutch. Muhammed walks beside me taking gear of throttle and brakes.

 

Why skis?

As you, my dear reader probably know, Morocco is somewhat famous for Casablanca, the movie where Humphrey Bogart encourages Sam, the pianist to keep on playing, even though the Nazis have made the whole town their own ballroom.

Every hippie remembers Marrakesh, where the weather was sweet and hash cheap. But than the authorities’ accusing attitude started sending love people to prison with sentences of several years, and the others travelled to Goa in India.

Well, anyway, 60 kilometres from Marrakesh lies Atlas, not the mythical giant but a chain of mountains 4165 metres high.

In Oukaimeden a ski lift moves people from the height of 2600 to 3269 metres. One has better have skis along if one wants to get back down, for the aforementioned mountain is usually covered with snow.

 

Why this far?

Kaprun ski resort in Austria reaches the same height as Oukaimeden, so why travel to Africa to ski. The one to blame is SCIJ, Journalists’ International Ski Club, that, for 60 years now, since the years of the “Cold War” has exported the good news of alpine and cross country skiing to the world, from France to Argentina, from Canada to the Soviet Union and Japan, and now, for the first time to Africa.

During the daytime we ski, even compete, in the evening we discuss in seminars important matters in world politics and professional subjects. In the evening we eat and drink well and after too many cups of tea we tell our real opinions to the person sitting nearest.

Mostly the federation circles in Europe. So the costs correspond a normal charter ski week. When travelling further, taking part demands a proper travel budget and active research of e-bookers. Otherwise the baggage weight limits make travelling with two ski sets too expensive.

When opened, opened real wide

The week begins with proper opening ceremonies. Camels gambol, tambourines and drums beat, and five important gentlemen welcome us. While listening to them we taste hot finger food and tea.

Then we expect the customary fireworks to make the grande finale.

BANGGGG! Three hundred eardrums say POCKS simultaneously when Hawk fighters fly low twice and leave behind smoke stripes, red and green, the colours of the Moroccan flag. I pity the red-green colour blind.

Fireworks are not cheap, but I wonder what those hundreds of litres of kerosene might cost. These fireworks must have their blessing from the royal palace. King Mohammed VI does follow us the whole week: A 2x2-meter plate with his picture welcomes us in every hotel, bazaar and ruin where we may stop.

 

All kind of workers

The next day we walked around Marrakesh and its surroundings.

A little wink to you my dear reader: Hire a bodyguard. When a young man walks by your side and says: -Hello my friend. Where are you from, ask him how much it costs, if he keeps other providers of services and souvenirs from harassing you. Otherwise you cannot even glimpse at the wonders of the bazaar.

Djemaa-al-Fna is an actual Circus Maximus of Marrakesh.

The snake charmer’s cobra doesn’t prance for sheer joy of self-expression, but he’s working. With your coins his employer buys food for himself and his colleague, after the days work the poor worm can curl up in his basket and dream of milk and honey an a female cobra. SO, if you watch, you pay. Anything else is stealing.

 

No an one idle being

All the locals in this market place are working. Having a job makes it possible for them to stay in Morocco and not risk their lives by leaving the country in a rickety manger, for the boiling pots of meat of the EU.

Patrick’s advice will help, if you don’t want to see, hear or buy anything: sunglasses and a white stick. They cannot sell anything to a blind man, can they.

However, if you have come this far, you could as well join in the hustle and bustle and to bargain and bargain an even buy something. Everything is available: clothes, shoes, rugs, jewellery, pot, pans, food…

Far away from this chaos, in it’s nostalgic glory stands La Mamounia Hotel, an oasis, a Moroccon institution, where the rich and famous use to hang around. The guest list is remarkable with Charlie Chaplin, Nelson Mandela, Tom Cruise, Winston Churchill, my little brother Henri…

The gardens, the lobby, the pool, the terraces, and fountains – they all are fantastic. Mamounia Hotel is not a tourist attraction, but foreign visitors live there. There’s a fundamental difference. Correct clothing is required. A jogging outfit isn’t suitable at breakfast.

The call of the road gets louder

Marrakesh is left in the book of memories. In the morning fifty brand new Toyota Land Cruise 7-seaters wait for the international ambassadors of skiing journalism. Oukaimeden is not so far, only 78 km, but now and then the road has a magic effect on me; my hair stands straight on my head. The trip is an experience but not like in the bus that we tail for quite a while. Finally it stops in a small village and our convoy passes it with their horns singing praise or curse.

At last we end up in Oukaimeden, invade the hotel and enjoy welcoming speeches, local delicacies and music and dance performances. The most swashbuckling of us attend the dance after having been dragged to the dance floor by gentle force.

In the morning the donkeys wait for us clowns from Europe and America neighing eagerly for pure zeal.

So we swing to the mountain, because the mountain wouldn’t swing to us.

 

Top gear from the ski rent

So we head for the ski rent. It consists of skis of different length and age, with ski boots attached. All you have to do is find suitable ski boots. The skis you get are the ones that happen to be attached to those boots. Well, I confess, I brought my own skis along.

Up we go. The two-man chair lift takes us gently to the top of the mountain. Large off-pistes spread below us, but full of uninviting bolder fields.

Down we go. I wish I had rental skis. The so-called piste is almost as full of rocks as the off-piste, but gravity rules and slalom is about slowing down your speed by repeated turns. That’s what we do trying to avoid the rocks and even succeeding in the task every now and then, and down we come. Well, these skis are a bit old. Maybe the family holiday budget could be bent a bit.

I would not loose this experience for anything, said Big Kalle, my childhood friend after falling from a tree. So, we continued with the same attitude for three more days, and they were probably my very last skiing days in Oukaimeden, ever.

 

Back to Oukaimeden

But… It didn’t take many weeks, when Marica from Sweden wrote in Facebook:

Incredible amounts of snow. Whish you were here.

Marica had returned to Morocco with a group of relatives to celebrate her mother’s birthday. As there was snow even in Marrakesh they decided to leave for Oukaimeden, where no locals dared go skiing. However, in the afternoon the slope was virgin white no more, but full of multiple letters S, all written in Swedish.

Should I consider returning to Oukaimeden some day?

© 2014 Agricola-kustannus • Agricola Publishing

This site was designed with the
.com
website builder. Create your website today.
Start Now